Kavioliitossa 30v:n mainio porukka lähti Riitta Reissaan Horsexplore-reissulle Unkariin tunnetuin seurauksin: kaikilla lienee vatsalihakset kipeinä sekä ridaamisesta että nauramisesta!
Postaan reissusta useampia makupaloja tulevien viikkojen aikana, mutta tässä muutama kuva maistiaisiksi:
Gabor-opas ja kansallispuiston lintukosteikko
Lähdössä yöksi laitumelle
Iltapuhteita: lassokoulu
Onnelliset paintit ja quarterit laitumella
Nyt kuulolla: saamme ohjeita spinin suorittamiseen
El Broncossa kasvatetaan mm. painteja
Katja ja Brad Pitt
Minä ja appaloosasekoitus Panna 10v
Treenejä kentällä: pujottelua ilman ohjastuntumaa
Lisää pujotteluharjoituksia (tehtiin myös spinejä ym)
Maastojen pohja on lähes kauttaaltaan mukavaa hiekkaa
Majoitustiloja ja spa-osasto
Ridausten välissä
Tulevissa El Bronco-postauksissa on mm videoita spinitreeneistä ja maastolaukoista (myös osana eri kohteiden laukkaesittelyjä) sekä ajatuksia siitä, mitä on lännenratsastus Unkarissa - tuo kafkamaisen hyvä yhdistelmä. Tässä linkki kohteeseen: Unkari
Tällainenkin innostunut
traktori-huudahdus kuultiin pienen kaupunkilaislapsen suusta Hevoset Kaivarissa
-tapahtumassa. Kaivari-tapahtuma toi hevoset, maaseudun ja hevosurheilun
keskelle helsinkiläisten ”viherolohuonetta”. Se räjäytti hevoset 45.000
Kaivari-vieraan tajuntaan ennen näkemättömällä tavalla: esitellen,
kuulostellen, kosketellen, osallistaen.
Issikoiden passisuoralla vuoroa odottamassa
Tuloksena oli Suomen
menestyneimpiä hevosurheilutapahtumia, joka jää legendaksi historiaan. Mikäs
sen sopivampaa, koska tapahtuma oli osa Suomi 100- ja suomenhevonen 110-vuotta
juhlavuosia. Hevoset Kaivarissa
–tapahtuma alkoi hevosten esittely- ja
PR-tapahtumana, mutta muuttui paikan päällä suoranaiseksi kansanjuhlaksi.
Kaivari houkutteli paikalle 45.000 katsojaa
Olin mukana Riitta
Reissaan ja Horsexploren osastolla, juttelin hyväntuulisten asiakkaiden kanssa,
kiersin välillä fiilistelemässä pitkin Kaivopuistoa ja jäin miettimään, miksi
kaikki meni niin täydellisen nappiin: Sää: aurinkoinen kevät- ja kesäpäivä saavat suomalaiset liikkeelle jo
itsessäänkin ilman festareita tai muuta erityisohjelmaa. Kun
Kaivari-viikonloppuna taivaalla hehkui ensimmäinen kunnon kesäaurinko, oli
puolet yleisöstä jo motivoitu liikkeelle – etenkin kun kevään surkuhupaisat
kelit olivat aiemmin saaneet TV-meteorologinkin nauramaan hirtehisesti kesken
säätiedotuksen. Pyytämättä ja yllätyksenä saatu kesäpäivä loi pohjan
yleisövirralle. Sää on aina riski, mutta
kaunis kesäpäivä istuu hevostapahtumaan kuin nakutettu. Hanko Sea Horse on
kesän jo valjastanut lajin käyttöön, mutta ehkä
kesää voisi hyödyntää jatkossa enemmänkin pääkaupunkiseudun hevosalan
PR-työssä? Ainakin yleisökommenttien perusteella tilaisuudelle toivotaan
jatkoa.
Kesäpäivä helli Kaivaria
Hyvä ohjelma: Kaivarin tapahtumakenttä uhkui toinen toistaan vauhdikkaampia,
näyttävämpiä ja sympaattisempia esityksiä. Kaivarissa nähtiin valtava kirjo
hevosurheilulajeja, hevosrotuja, keppareita, hevosalan ammattikuntia ja
palveluntarjoajia. Yleisö sai valita makupaloja suomalaisen hevosalan menusta
kuin seisovasta herkkupöydästä. Näin kattavan kirjon koordinointi on varmasti
liian kova urakka vuosittaiseksi tapahtumaksi, mutta yleisön ruokahalu ja järjestäjien hyvä energia kannattaa hyödyntää ja
räätälöidä jatkossa pienempiä spektaakkeleja. Ilokseni huomasin, että sekä
ratsu- että ravipuolella näyttäisi olevan hyvä tahtotila yhteistyön
jatkamiseksi.
Rohan tallin turnajaisritarit
Jerusalemin suutaria perheen pienille
Kaivarissa hyppeli 3000 kepparilaista
Konkreettisuus ja osallistaminen: Kaivarissa ehkä hieman etäiseksi koettu hevonen
ja tyyriiksi mielletty hevosharrastus tulivat lihaksi ja vereksi. Helposti
tutustuttavaksi, käsikosketeltavaksi ja oman uteliaisuuden kautta
fiilisteltäväksi. Lännensatulaan sai istua, polocross-mailoilla sai pallotella,
ponikärryillä sai ajella, heppoja sai ihailla ja rapsutella. Osallistavaa
konkretiaa löytyi monenikäisille ja oloisille kiinnostuneille. Mansikkana kermakakussa
olivat juontajat. Ravi- ja ratsupuolen tutut juontajaäänet pelasivat yhteen saumattomasti
ja hyväntuulisesti sekä tempautuivat mukaan näytösten tunnelmaan. Eikä ollut lajia, jota he eivät olisi
osanneet selostaa kansantajuisen mukaansatempaavasti – huolimatta siitä,
oliko laji tuttu kummallekaan selostajalle.
Polocrosse-pelijuonnoissa oli lähes lätkämatsin tunnelma
Hevosala pelasi yhteen: Ratsu- ja raviurheilua yhdistää se kaikkein
tärkein: hevonen. Molemmilla on paljon yhteisiä intressejä edunvalvonnassa ja
toimialojen olosuhteiden kehittämisessä. Kaupungistuminen, ihmisten
vieraantuminen luonnosta ja suurista eläimistä on molempien lajien yhteinen
huoli. Kaivari näytti, että hevosesta on moneksi, monenlaiselle harrastajalle
satulassa, rattailla tai ihan vaan maastakäsin harrastaen. Joka tapauksessa
ravi- ja ratsuharrastajat houkuttelivat paikalle yleisöä omista näkökulmistaan, ja
molemmat lajit voittivat. Aika näyttää
miten yhteistyö kehittää myös uudenlaista yhteistä osaamista.
City-ravi keskellä Kaivaria
Hyvät järjestelyt: Hyvää kannatti odottaa. Telttojen pystyttäminen
vähän viivästyi ja telttojen numerointi olisi helpottanut suunnistusta, mutta kaiken
kaikkiaan yleisö ja esiintyjät kiittelivät sujuvia järjestelyjä. Talkootyötä
tehneet järjestäjät loihtivat eteemme hämmästyttävän taitavasti ja tehokkaasti
aina uuden performanssin. Suomalaisissa hevosalan vapaaehtoistyöntekijöissä on
valtava osaamisen ja energian reservi, joka kerta toisensa jälkeen
kantaa kortensa kekoon suurten hevostapahtumien eteen. Motiivina on yleensä
”pelkkä” hevonen. Tällä kertaa lisämotiivina oli Suomen juhlavuosi.
Erään järjestysnaisen
kommentti kiteyttää kaiken: ”tämä on
minun, hevosharrastan, tapa kantaa korteni kekoon Suomi 100 - juhlaan”.
Ratsuväen kunniaksi
Ja vielä yksi mittari
todistamaan, että yleisö otti tilaisuuden omakseen: olisikohan Hevoset Kaivarissa ollut historian
vähäroskaisin kansanjuhla? Niinpä, eihän kukaan omissa juhlissaan sotkeJ?
Riitta Reissaa onnittelee Suomen Ratsastajainliittoa hienosta hevostapahtumasta!
Laukka, estelaukka, keskilaukka, kiitolaukka, hanatus… laukkaa on moneen lähtöön. Alkeiskurssilaisille esitetystä vakiokysymyksestä päätellen laukka tuntuu olevan ratsastusjuttujen keskiössä alusta saakka: ”Joko te laukkasitte?”
Savannilaukkaa Botswanassa
Laukka irrottaa lihaksia ja vapauttaa ajattelua, sekä minulta että hevoselta. Joskus tuntuu, että pääsemme molemmat kunnolla työn makuun vasta ensimmäisen laukkapätkän jälkeen. Opettajakin aina sanoo, että laukan jälkeiset raviaskeleet ovat laadukkaimpia. Ratsastustunneilla tuntuukin usein, että laukka loppuu ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.
Minulle laukkojen aatelia ovat laukat maailman maastoissa, olivat ne sitten nopeita spurtteja, intopinkeitä arolaukkoja tai pitkää rentoa meditatiivista rullausta savannilla. Laukkoja on kiva muistella, joten kokosin esimerkkejä laukkojen monimuotoisuudesta pieneksi parin postauksen kavalkadiksi.
hmmmm.... laukkasuora Costa Ricassa...:)?
Mongolia: puolen tunnin laukkakisat. Ratsastusreissu Mongoliaan on matka toiseen maahan ja toiseen aikaan. Elämä valtavilla aroilla on säilynyt lähes muuttumattomana Tshingis Khanin ajoista lähtien, joten laukatessa voi hyvin kuvitella ympärilleen muinaisten mongolivalloittajien voittoisat ratsujoukot – etenkin kun mongolien sotamenestys perustui pitkälti ratsastus- ja jousiammuntataitoon.
Mongolianhevonen on pieni, mutta sitkeä, vahva ja ihan tarpeeksi nopea
Mongoliassa sain laukata sydämeni kyllyydestä niin pitkiä pätkiä, ettei taatusti jäänyt laukkahammasta kolottamaan. Khan Hentin loputtomilla aroilla oli tilaa hanattaa eikä autiossa maisemassa todellakaan voinut eksyä.
Laukkaan startattiin vetäjän johdolla niin, että ensin ryhmityttiin rinnakkain raviin tiirailemaan sivusilmällä lähtömerkkiä, ja sitten singahdettiin merkistä ohjuksena vauhtiin. Pisimmät kisat kestivät muistaakseni kymmeniä minuutteja. Jos vastaan tuli aron asukkaita – jurtassa asuvia perheitä räkyttävine koirineen tai villihevoslauma, siirryttiin yleensä raviin.
Arojen asukkaita: villihevoslaumat
Pienet mongolianhevoset ovat käsittämättömän sitkeitä, voimakkaita, nopeita – ja fiksuja. Oma vaellusratsuni säästeli alkuviikon voimiaan, mutta pisti viimeisenä iltapäivänä silmään sellaisen laukkavaihteen, jolla päihitti viikon riehunnassa väsähtäneen hevoslauman.
Vaellushevoset haetaan vapaana vaeltavasta laumasta
Mongoliassa ei laukkabaana lopu kesken
Costa Rica: viidakko- ja rantalaukkaparatiisi. Parasta herkkua on, kun rantalaukat ovat keskeinen osa vaellusreittiä. Costa Rican palmujen reunustamat hiekkarannat ovat kuin helmiä kaulanauhassa, joten sain laukata Guanacasten vaelluksella vuoroveden tiivistämiä hiekkarantoja yksi toisensa jälkeen.
Vuoroveden vapauttama rantalaukkabaana Costa Ricassa
Vuorovesi on noussut... ei voi enää laukata rannalla
Vapaudentunnetta kasvatti hevosen kuolaimettomuus, etenkin kun ratsu pysyi mainiosti hyppysissä myös pelkkä riimu turvan ympärillä. Criollot osaavat olla myös luonteikkaita: käynnissä ja ravissa criollo-sekoitteinen hevoseni vitsaili välillä ”peläten” jalkoihin luikertelevaa matalaa aaltoa, mutta laukassa pelleily unohtui. Tässä maassa meidän ei todellakaan tarvinnut sahata yhtä unelmarantaa eestaas… tosin videoita ottaaksemme teimme kerran senkin. :)
Riitta Reissaa kohti viidakkoa, apinoita ja papukaijoja
Osa Guanacasten reitistä luikertelee vehreässä viidakossa, jossa laukkaajien menoa tahdittavat puissa keikkuvien apinoiden kiljahdukset.
Postauksen lopussa on pari videota laukoista: rantalaukka Costa Ricasta sekä savannilaukka Botswanasta
(Costa Rican ratsastusvaelluksesta on aiempi postaus tässä).
Ecuador: maailman korkein laukka 4 kilometrissa. Maailman laukkatantereilla olen oppinut ihailemaan hevosrotujen moninaisuutta ja kykyä sopeutua vaikeisiinkin luonnonolosuhteisiin. Ecuadorin tulivuorivaelluksilla kiipesin ja kapusin yli kolmen, pätkittäin jopa yli neljän kilometrin korkeudella. Vaikka korkea ilmanala pudotti kroppani hapen osapaineen niin alas, että hengästyin pelkästä hevosen selkään kiipeämisestä, ei hevosilla ollut vuorilla minkäänlaisia ongelmia.
Criollo&quarter-sekoitteiset ratsut kiipeilivät jyrkkiä rinteitä ja nostivat laukan halukkaasti osoittamatta juuri minkäänlaisia väsymisen merkkejä. Vastuulliset hevosmiehet ja oppaat pitivät laukkapätkät riittävän lyhyinä, jotteivät hevosten sydämet joutuneet liian kovalle rasitukselle.
Chagra-hevosmiehen kanssa tulivuorella matkalla kohti neljää kilometriä
Rento laukkapätkä yli neljän kilometrin korkeudessa kotkien valtakunnassa on laukkamuistojeni aatelia. Vuoristoeläinten lisäksi menoamme seurasivat vuorilla vapaina laiduntavat hevoset ja silloin tällöin kohtaamamme chagra-hevosmiehet.
Tulivuorella laiduntavia hevosia. Ollaan n. 4km korkeudella
Vuorenhuippujen lähes harras tunnelma muuttui reissun loppupäivinä riehakkaaksi laukkailuksi muinaisella inkareitillä Cotopaxia ympäröivällä tasangolla. Olimmehan laskeutuneet muutama sata metriä alemmas runsaaseen kolmeen kilometriin.
Crillosekoitusori, Cotopaxi ja minä
Kohta laukataan Cotopaxin tasangolla muinaisten inkojen mailla
Islanti: laukalla porukan perään. Islannin parasta antia on askellajikirjo, erityisesti pehmeä töltti ja vauhdikas passi. Parhaimmillaan töltin vauhti lähenee laukkaa, joten matkantekoni jylhän Pohjois-Islannin kuumien lähteiden ja laavakivimuodostelmien lomassa taittui mukavasti –etenkin kun retkikuntamme mukana kulkevasta hevoslaumasta valittiin levännyt ratsu sekä aamupäivän että iltapäivän osuuksille.
Islanninhevonen - satuhevonen
Välillä oli kuitenkin kiva keksiä syitä laukkaan esimerkiksi ilmoittautumalla takajoukkoihin, jättäytymällä pääjoukosta jälkeen ja karauttamalla sitten muu retkue kiinni. Tai houkuttelemalla joku matkakumppaneista laukkakisaan kapeaa, hauskasti mutkittelevaa hiekkatietä pitkin.
Vaelluksella seuraa mukana hevoslauma, josta valitaan alle levännyt ratsu
Laukkatanner pölisee
Islanninhevosista on moneksi: osalla kisavietti oli vaatimaton, osalla kiiluu voitto silmissä. Koulutuksessa olleella kilpahevosella ratsastanut oppaamme jätti kerran laukkakisamme väliin, koska arveli, ettei todennäköisesti saisi voittoon pinkovaa ratsuaan pysähtymään.
Laukkapölykuorrutus kasvoissa:)
Botswana: meditatiivista savannilaukkaa. Botswanan Tuli-maan luonnonpuistossa ratsastin savannilla villieläinten seassa kuin yksi luonnonluoma eläin muiden joukossa. Villieläimet eivät pitäneet hevosia saaliina eivätkä tunnistaneet ratsastajaa ihmiseksi, kunhan pysyttelin satulassa.
Kaikki kyydissä laukan jälkeen:)?
Savannilla on tilaa laukata
Savannilla laukattiin rennossa tasaisessa matkatempossa hevoset kevyesti koottuina. Tällä tavoin ratsastajan oli helppo hallita hevosen liikkeitä ja tarkkailla luontoa hyvässä ja ”pahassa”. Rauhallisessa laukkatempossa ehdimme varmistamaan, ettemme osuneet liian lähelle leijonia tai norsuja. Laukka savannilla oli kuin sukellus luontodokumenttiin: laukkasimme seeprojen ja antilooppien rinnalla. Ohitimme kirahveja, pahkasikoja, mangusteja ja marabuita. Välillä saimme välillä seuraksemme pari shakaalia ja kerran pyyhkäisimme edessämme vaeltaneen gnu-lauman läpi.
Seeprojen kanssa savannilla
Avaraan savannilaukkaan toivat vaihtelua pujottelulaukat pensaistojen seassa, satunnaiset loikat puunrunkojen yli sekä pitkät laukat, joiden aikana saimme vaihdella keskinäistä paikkaa jonossa. Iltalaukka kohti taivaanrantaan laskevaa oranssina hehkuvaa aurinkoa on laukkamuistoistani ehkä kaunein –ainakin toistaiseksi :).
Iltaratsastus auringonlaskuun
Tässä videot savannilaukkaan.... kestää 4 minuuttia:) ja Costa Rican rantalaukkaan.
Tässä linkit postauksen kohteisiin: Mongolia Ecuador (eri paikallinen partneri kuin kuvauksessani, mutta samantyyppinen matka) Costa Rica Islanti (oma reissuni ja kuvat ovat eri matkanjärjestäjän matkalta, mutta reissun idea on sama)